Vahvat, ikävät tunteet saartavat meidät joskus kuin valtameren aalto, mukavallakin rannalla. En pärjää, vesi hyökyy ylitseni, tuntuu vievän mukanaan ja joskus jo iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen huomaan olevani pinnassa, huh. Säikähdys ja helpotus. Kokemus ei ollut mukava. Miten toimia viisaasti aallon kanssa? Aina ei ole mahdollisuutta paeta sitä.
Tunne kuin tunne on tärkeä. Ei ole kielteisiä tai myönteisiä tunteita; on vain epämiellyttäviä, miellyttäviä tai neutraaleja tunteita. Tunteet ovat viestejä minusta minulle; niin tietoisesta, mutta myös tiedostamattomasta minästä. Kun pysähdyn ja kuuntelen tunnetta, saatan löytää sisältäni tarpeen, jota en ole aiemmin huomannut. Pettymys – tai kateuskin, kertovat tarpeistamme, jotka eivät ole tyydyttyneet. Kadehdin kaverin lomaa erämaassa – huomaan olevani loman tarpeessa, väsynyt ja stressaantunut. Koen vihaa läheiseni kanssa; joku on ylittänyt reviirini enkä osannut pitää jämäkästi puoliani. Häpeä estää satuttamasta toisia ja miettimään tekojamme etukäteen – tai ainakin jälkikäteen. Aivan kuten syyllisyys: tiedän toimineeni väärin tai taitamattomasti ja tunne parhaimmillaan ohjaa toimivamman lähestymistavan äärelle. Elämän oppitunnit ovat hyväksi, mutta mikään epämiellyttävä tunne pitkäaikaisena ei rakenna hyvinvointiamme eikä tee meistä tasapainoisempia tai viisaampia ihmisiä. Tunne on parempi renkinä kuin isäntänä.
Monia ikäviä tilanteita ja kohtaamisia ei tulisi, jos olisin tasapainossa itseni kanssa ja toisaalta tunteeni (ja tapahtuneen) kanssa.
Mutta, kun aina en ole.
Usein on niin, että juuri silloin kuin eniten tarvitsisin mielentyyneyttä, sitä vähiten on tarjolla. Lähden tunteen mukaan. Virta vie. Olen avuton tunteeni vallassa ja toimin harkitsemattomasti, mistä sitten seuraa uusi oma mielipahan polku. Usein hankalissa tilanteissa ensimmäisenä nousee pelko, josta nousee avuttomuus ja tartumme lähimpään ”seipääseen”, jolla puolustaa itseä. Vaikka ei olisi aina syytäkään. Lähitaistelut oman itsen tai lähimmäisen kanssa ovat huonoja harjoitusalustoja. Niinpä näihin tilanteisiin on tärkeä valmistautua etukäteen.
Keho on mieletön viisauden, itsetuntemuksen ja elämää suojaavan tiedon lähde. Harva meistä on oppinut kuuntelemaan sitä – ennen kuin se puhuu niin isoilla kirjaimilla, ettei ole muuta vaihtoehtoa kuin kuunnella. Fysiologinen tunne syntyy ensin kehossa ja vasta sitten muodostuu tiedostettavaksi tunteeksi. Niinpä ennaltaehkäisyn ja lisääntyneen itsetuntemuksen kannalta on tärkeä oppia tuntemaan tunteiden keholliset vasteet. Jännitys lienee yksi selkeimpiä: vatsassa tuntuu möykky, kivi, joka puristaa. Hengitys tihenee ja hikoilen, vapisen, kädet tärisevät jne, Mutta, tunnistanko stressin, pettymyksen, hellyyden keholliset ensireaktiot? En varmasti, niinpä, tänään on aika…
… oppia tunnistamaan tunteitteni kehollisia vasteita, jotta huomenna olisin viisaampi ja tyynempi kohdatessani vaikeita tunteita tai vaikkapa tehdessäni vaikeita päätöksiä.
Epämiellyttävän, voimakkaan tunteen yleensä tiedostaa ilman suurta pysähtymistäkään. Häpeä vain tuntuu niin raskaana, ahdistus puristaa, pelko on kylmä ja lamaannuttava olo vatsanpohjassa, rintakehässä jne. Niinpä me luontevasti haluaisimme torjua tuon epämiellyttävän tunteen. Se on kuin laittaisi rahaa pankkiin. Tulee varmasti korkojen kera takaisin enemmän tai yleensä vähemmän toivotulla hetkellä – tai tuo tunne saattaa kapseloitua kehoomme aiheuttaen psykosomaattisia oireita. Kurjaa tunnetta ei pääse pakoon.
Vaikean tunteen pahin ystävä on varmaankin itsesääli, mutta paras ystävä on itsemyötätunto. Tunnetta voi lähestyä suhtautumalla siihen kuin täysin uuteen otukseen maan päällä eli uteliaasti, avoimesti ja hyväksyvästi. Siihen saa etäisyyttä, kun siirtää oman huomionsa tietoisesti kehoon: mitä tämä tunne saa kehossani aikaan. Huomaan, että otsa on kurtussa, kädet nyrkissä, puristan hampaita yhteen, suuta kuivaa tai rinta on parhaillaan raastinraudassa. Vaikka tuntuisi kuinka pahalta, fysiologinen tunne kestää vain muutaman minuutin. Ellemme itse ajatuksen voimin voimista tunnettamme, voisimme teoriassa päästä tunteesta aika nopeastikin eroon. Mutta valitettavasti epämiellyttävä tunne tuo muiston kaikista aiemminkin koetuista epämiellyttävistä tilanteita ja huomaan puhuvani itselleni ankarasti, tai käytän ”taas”-kieltä suhteessa toisiin, arvostelen, hyökkään tai puolustaudun. Se on sitä tunteen pitkittämistä, joskus jopa tunteessa vellomista. Tyhmää ja ei-rakentavaa tunteen käsittelyä.
Mutta sen sijaan, että hyökkään tunnetta vastaan, vain sallin sen olla kehossani ja tutkin sen vaikutuksia kehooni. Näin saan etäisyyttä itse tunteeseen. Voin myös siirtää huomioni esim. jalkapohjiini, jotka tuntuvat juurtuneen maahan ilman minkäänlaista kokemusta vihasta, pelosta tai häpeästä. Ymmärrän, että en ole tämä tunne! Nyt vain koen tätä tunnetta! Tunne onkin kuin haituva; se kestää hetken ja häviää. Ilman itsemyötätuntoa en kuitenkaan pärjää. Voin toimia itseni suhteen kuin toimisin esim. lapseni suhteen: ”rakasta minua eniten silloin kuin vähiten sitä ansaitsen”. Tarkastelen itseäni myötätunnolla ja rakkaudella.
Ymmärrän, että esim. kiukutteleva lapsi on koetellut kärsivällisyyttäni ja on normaalia tuntea näin. Ymmärrän, että olen toiminut väärin ja on normaalia ja jopa oikein kokea syyllisyyttä ja katumusta, mutta samalla muistaa, että näin me kaikki ihmiset toimimme. Olemme kaikki potilaina suuressa sairaalassa, kuten eräs pastori kerran kuvasi viisaasti ihmisyyttä. Oman ja toisten ihmisten epätäydellisyyden hyväksymisestä kumpuaa mielentyyneys ja sisäinen viisaus. Saan vahvemmat juuret tähän hetkeen. En enää pakene tai pelkää tunnetta. Huomaan, että pärjään tunteeni kanssa – eikä tunne enää hyökkääkään niin kuin aiemmin. Se alkaa sopeutua uuteen rengin rooliinsa. Tunteiden tarkastelu ja tietoisuus tuo tietoisuuteeni myös sen, miten paljon ympärilläni on kaunista ja hyvää. Harmaassa arjessani onkin paljon väriläiskiä, kiitollisuuden aihetta, mielentyyneyttä. Ja ennen kaikkea huomaan, että olen löytänyt elämääni uuden ystävän. Minut.
-Maria