Juha T. Hakala tarttuu uusimmassa kirjassaan Vähemmällä enemmän – Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta (Alma-media 2020) erittäin ajankohtaiseen ja ikiaikaiseen aiheeseen eli kunnianhimoon. Tartun kirjaan hieman ennakkoluuloisesti, epäillen sen olevan jotakin downshiftaus selfhelpiä, mutta epäilykseni nujertuu heti. Hakala tarttuu aiheeseen hyvin määrätietoisesti, nojautuen sekä tutkimustuloksiin että yksittäisten ihmisten raflaaviin elämänkohtaloihin.
Kunnianhimo on jo antiikin aikana viitannut haluun, jonka avulla tavalla tai toisella erottaudutaan toisten yläpuolelle. Hakala viittaa kunnianhimon määrittelyssä myös Merriam Websteriin, jonka mukaan kunnianhimo on ”kiihkeä halu saavuttaa menestystä, valtaa tai kuuluisuutta”. Pysäyttävä määritelmä, sillä useinhan kunnianhimo nähdään hyvinkin positiivisessa valossa ja Hakala viittaa Aristoteleen, että tarvitsemme myös ”asianmukaista” kunnianhimoa. Kirja kuitenkin osuvasti osoittaa sen, miten menestyksestä, kuuluisuudesta tai vallasta voi tulla elämän keskipiste. Pahimmillaan kunnianhimo palvelee narsistista egoa ja kerää ahneesti ”muilta” ”itselle”.
Jään pohtimaan, mitä syitä on äärimmäisen kunnianhimon takana. Mieleeni tulee Edward Decin ja Richard Ryanin motivaatioteoria (Self Determination Theory). He ajattelevat, että motivaatio on jatkumo, jonka toisessa päässä on ulkoinen motivaatio ja toisessa sisäinen motivaatio. Toiminta on ulkoisesti ohjattua, jos ihminen haluaa välttää rangaistusta, häpeää tai syyllisyyttä. Jos toiminnan keskiössä on vahvasti ulkoisista syistä ohjattu palkkio, kuten tarve saada mainetta, kunniaa, menestystä tai valtaa, toiminta on ulkoisesti motivoitua. Miten kunnianhimo määriteltiinkään Merriam Websterissä! Tällainen toiminta on lähtökohtaisesti kuormittavaa ja lisää pitkällä aikavälillä em. tutkijoiden mukaan henkistä pahoinvointia, kuten alttiutta sairastua masennukseen tai ahdistukseen. Hakala kuvaa kirjassaan erinomaisesti, miten kauniisiin lahjakääreisiin kunnianhimon vaade ja erityisesti sen seuraukset on pakattu nykyajassamme. On houkuteltavaa lähteä kulkemaan kunnianhimon tuomat ulkoiset palkkiot elämänsä ohjenuorana. ”Sitten kun”- elämänasenne on valmis. Ja myös uuvahtamisen vaara. Hakala puhuu aiheesta värikkäästi ja vahvasti.
Kilpailu on nykyisin kovaa niin yksittäisen ihmisen kuin yritysten elämässä. Mieleeni tulee erään nuoren lausahdus, joka kuvasi, että ulkonäkö ja erityisesti hyvältä näyttävät selfiet ovat tärkeitä, koska ne herättävät toisissa kateutta. Kunnianhimoa tämäkin. Yritysten ja kotien on myös näytettävä hyvältä. Hyvältä näyttämisessä ei sinänsä mitään pahaa, mutta Ryanin ja Decin mukaan ulkoisiin asioihin satsaamisella paikataan omaa sisäistä epätasapainoa, kuten heikkoa itsetuntoa, arvojen määrittelmättömyyttä, kyvyttömyyttä pysähtyä hetkeen. Erityisen raskas kunninahimon vaade on, kun se tulee ulkoapäin eli tiettynä myyntitavoitteena, vanhemman tai joukkuejohtajan vaatimuksina lapselle. Kelpaan vain, jos täytän nämä tietyt kriteerit. Vaatii rohkeutta irrottautua tällaisesta ympäristöstä eikä se aina edes ole mahdollista.
Hakalan kirjan sävy kunnianhimosta ja tavoitteesta on siis vähintäänkin varoittava ja niin sen tuleekin olla, jos ihminen ei ole sinut päämääriensä kanssa. Mutta, hyvä päämäärä voi myös tukea ihmisen hyvinvointia: jo Aristoteles puhuu eudaimoniasta eli tilasta, jossa ihminen ”kukoistaa”. Kun tavoite kohtaa ihmisen arvot, persoonallisuudenpiirteet, tavoitteet ja mielenkiinnon kohteet, tavoite tukee ihmisen hyvinvointia. Se tyydyttää ihmisen kolmea perustarvetta eli autonomiaa, kompetenssin eli pätevyyden tunnetta ja lisää yhteenkuuluvuutta toisten ihmisen kanssa. Mielekäs ja eteenpäin vievä tavoite on Ryanin ja Decin tutkimuksista loivasti tulkittuna sitä, että ihminen saa toimia omista lähtökohdistaan, kuten arvoista, mielenkiinnon kohteistaan ja omista taidoistaan käsin – sisäisestä motivaatiostaan käsin, noita kolmea perustarvetta tyydyttäen. Näin työ tai tavoite lisää kokonaisvaltaista hyvinvointia ja mielen tasapainoa. Kaikki eivät koe työnantajan asettamia tavoitteita ”riistona”, vaan ne voivat saada ihmisen suorastaan ”liekkeihin”. Viisas työnantaja asettaa työntekijälle tavoitteet häntä kuunnellen, sopusoinnussa yrityksen arvojen ja päämäärien kanssa. Seurauksena saattaakin olla sekä hyvinvoiva työntekijä että tuloksellinen yritys! Harmillisesti Hakalan kirja ei suoranaisesti kuvaa yhtään tällaista työntekijää tai työsuhdetta. Niitäkin kun on. Olen jopa itse saanut olla tällaisen työnantajan palveluksessa.
Väärinasetetuista tavoitteista seuraa luonnollisesti pettymyksiä pettymysten jälkeen ja lopulta myös uupumus. Uupumus ei kosketa vain huippu-urheilijoita tai liikemaailmassa toimivia, vaan ihan jokaista meistä. Saattaa olla, että väärinasetetut tavoitteet lähtevätkin omasta itsestä: odotukset elämää kohtaan voivat olla uuvuttavia, velvollisuudentunteinen täyttää toisten lausuttuja tai lausumattomia odotuksia, heikko itsetunto vaatii jotain, millä ”näyttää”. Tietotulvaan on helppo hukkua; oma minä ja arvot jäävät löytämättä, kun ympäristö tietää minua paremmin, mitä valintoja minun tulisi tehdä. Ihmispolo on hukkua valintojen määrään ja väärien valintojen johtamaan katumukseen. Ihminen kutistuu ympäristön ohjaamaksi marionetiksi.
Hakala kuvaa lohduttavasti, miten mailaa vähemmän puristamalla pääsee lopulta sekä ympäristön, mutta ennen kaikkea itsensä kannalta parempiin tuloksiin. Kuinka riman laskeminen myötätuntoisesti saattaakin yllättää odotuksia paremmalla lopputuloksella. Hän kertoo elävästi tutkimuksestaan Nobel-palkituista, joiden elämä näyttää ”yllättävän rennolta”. He ovat kulkeneet elämässä uteliaana, silmät ja mieli avoimina monenlaisille kokemuksille. Tehneet tutkimustyötä aidosta kiinnostuksesta käsin, omalla itseohjautuvalla tinkimättömyydellään ja Nobel-palkinto onkin tullut heille lahjana, ilman että he olisivat siihen tarkoituksella pyrkineet.
On pysähdyttävää ja nurinkurista, että ihmiset, jotka eivät ole ensisijaisesti halunneet tai edes arvostaneet kunniaa, mainetta ja rahaa, ovatkin saaneet sen ja ne, jotka siihen kovapäisesti ”mailaa tiukasti puristaen”, Hakalan sanoin, pyrkivät, jäävät ilman palkkioita. Enemmän on siis mahdollista vähemmällä, kun tekeminen tapahtuu omista luontaisista lähtökohdista käsin, nipottamatta, ehkä jopa nautiskellen tai ainakin tietäen, että tekeminen on omien arvojen mukaista toimintaa. Tällä tavalla tehty työ ruokkii ympärillä olevien ihmisten hyvää myös; voimme kaikki paremmin tällaisessa myötätuntoisessa ja uteliaassa ilmapiirissä.
Kukapa meistä ei tätä haluaisi?! Hakalan kirja innostaa pohtimaan ja peilaamaan omaa elämää. Mikä minulle on tärkeää? Minkä eteen haluan tehdä töitä ja miten? Olenko tuossa kierteessä, että toimin kuin marionetti toisten asettamien tai heikon itsetuntoni määrittämien kunniahimoisten pyrkimysten eteen vai osaanko pohtia, arvioida elämääni ja luottaa siihen, että hyvä tulee sen myötä aikanaan, jos on tullakseen? Viktor Franklinia lainatakseni (Hakala 2020 s. 28) ”Kun ihminen tulee tietoiseksi vastuustaan, jota hän kohdistaa rakastamaansa ihmiseen … tai jopa keskeneräiseen, merkittäväksi kokemaansa työhön, hän voi saada riittävän vastauksen olemassaoloaan jäytävään kysymykseen, miksi. Tähän kysymykseen tyydyttävästi vastattuaan hän pystyy myös kantamaan melkein minkä tahansa taakan vastatakseen selviytymistä jäsentävään kysymykseen, miten. ”Joskus tähän tilaan pääsee tai joutuu vain jonkun vakavan pysähdyksen kautta. Niin kävi minulle, jonka sisäiselle suorittajalle ei mikään riittänyt, vaikka olin ”vain” kotiäitinä, täysin oman työympäristöni herrana. Hakalalle voisin lähettää terveisiä, että kyllä, näin on. Vähemmällä saa enemmän, kun tietoisesti ja myötätuntoisesti alkaa harjoitella tätä uutta elämänasennetta.
Lue lisää:
Hakala, Juha, T. 2020. Vähemmällä enemmän. Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta. Alma-media.
Deci, E.L. & Ryan, R.M. (toim.) 2002. Overview of Self-Determination Theory. Teoksessa Handbook of Self-Determination. The University of Rochester Press
-Maria