Tunteiden sanoittaminen

Tiedämmehän sen, että tunteet ovat iso osa elämäämme, vaikkemme aina edes tiedosta niitä. Tunteita tulee ja tunteita menee. Tunteet kuuluvat elämään. Tunteet ovat kuitenkin kuin tuli; ne ovat erinomaisia renkejä, mutta isäntinä huonoja. Entinen isäntä irtisanoi ikävän rengin, mutta epämiellyttäviä tunteita ei kannata tukahduttaa tai irtisanoa.

Olisi kiva ohittaa epämiellyttävät tunteet, kuten viha, häpeä, syyllisyys tai pelko. Se ei kuitenkaan ole viisasta. Mikäli tukahdutamme tunteen, niin se vain voimistaa voimaansa; ”jos en kuule tunteen kuiskausta, tunne alkaa huutamaan.” Huuto saattaa tuntua tyytymättömyytenä (uutena tunteena), ahdistuksena, alakulona tai mikään ei tunnu miltään- olotilalta. Voi olla, että yhtäkkiä löydämmekin itsemme tilanteesta, jossa itsekin ihmettelemme äkillistä itkukohtausta, kiukkua, arvaamattoman voimakasta tai itselle poikkeuksellista tunteenpurkausta. Tunteen tukahduttamista on monenlaista. Se voi olla esimerkiksi tunnepurkaus, kova työnteko, erilaisista tilanteista pakenemista, päihteiden käyttöä, tunteiden täyttä ohittamista tai jotain muuta.

nainen purjeveneessä
Tunteilla on tärkeä tehtävä elämämme kannalta.

Tunteet tuovat meille viestejä minulta minulle. Ne myös ohjaavat elämäämme. Ilo saa meidät hakeutumaan miellyttävien ja hyvinvointia tukevien asioiden äärelle. Suru lamaannuttaa, viestii ulkopuolelle avuntarpeesta. Pelko ja viha suojelevat meitä, auttavat meitä pitämään rajoistamme huolta. Rakkaus ylläpitää elämää. Syyllisyys ohjaa pyytämään anteeksi ja opettaa sosiaalisesti rakentavampaan toimintatapaan. Tunteen viestin voi lukea parhaiten, kun pysähtyy tunteen äärelle ja kysyy itseltään: ”Mitä minä tarvitsen juuri nyt?” Tunne tuo tiedon tarpeesta. Tarpeen kirkastuminen auttaa löytämään oikeita, toimivia ratkaisuja kyseiseen hetkeen.

Tunteiden yksi tärkeä tehtävä on pitää meidät hengissä. Aivojen tunnekeskus, limbinen järjestelmä ja siellä olevat mantelitumakkeet vastaavat taistele ja pakene -reaktiosta. Valitettavasti keskus ei osaa erottaa todellisen ja kuvitellun tilanteen eroa; nimittäin jo stressavien tai vaikeiden asioiden ajatteleminen aktivoi saman hälytystilan aivoissa kuin todellinen tapahtuma, mutta pienemmällä intesiteetillä. Niinpä aikapaineet, jatkuvat itsensä ylittämiset, jännittävät kohtaamiset, ihmissuhdevaikeudet aiheuttavat aivoissamme uhkatilan eli stressireaktion, joka pitkittyneenä voi johtaa esim. uupumukseen, masennukseen tai erilaisiin psykosomaattisiin sairauksiin. Stressireaktiot on tarkoitettu lyhytaikaisiksi tiloiksi, pelastusrenkaiksi oikeasti vaikeisiin tilanteisiin.

Kun tiedostamme tunteet ja sanoitamme ne itsellemme, vastuu tunteista siirtyy tunnejärjestelmästä etuaivokuorelle. Saatamme huomata, että oikeaa vaaraa ei ole. Saatamme myös huomata, että olemme itse puhuneet itsellemme uhkia rakentaen. Sanoittaessamme tunteita mantelitumake lakkaa erittämästä stressihormoneita ja tunnekokemus pienenee tai poistuu kokonaan. Jos vielä tuossa hankalassa tilanteessa osaan puhua itselleni lempeästi, aktivoituu aivojen hoivajärjestelmä ja voin kokea turvan itse itsessäni. Usein auttaa, jos ajattelen puhuvani sille lapselle, joka minussa muinoin asui…

Ei ole siis turhaan sanottu, että ”puhuminen auttaa”, sillä kun puhut ääneen, aivojen ”järkiosasto” eli etuaivokuoressa oleva otsalohko aktivoituu. Näin tarkastellen tunnekeskus muuttuu passiiviseksi ja tunnetta voi tarkastella viisaudesta käsin. Oikein hyvässä lykyssä myös joku ulkopuolinen kuulee puheeni, käärii minut myötätuntoonsa ja ehkä auttaa minut näkemään uusia näkökulmia ikävästäkin tilanteesta. Sitä on ihmisyys parhaimmillaan; toinen toistensa surun jakamista – jotta yhdessä jaksaisimme paremmin.

Tunteiden sanoittaminen on taito, sitäkin oppii harjoittelemalla.

Erika

Jätä kommentti