Minun tarinani

maria_luhtaniemi

By Maria

Opin jo äidinmaidossa, miten ahkeruus ja tunnollisuus ovat arvokkaita hyveitä. Kiistämättä. Niiden rinnalla jäi kuitenkin oppimatta, miten itsestä pidetään hyvää huolta. Ehkä siihen minulla on kuitenkin ollut vahva kaipaus, koska ihmisen hyvinvointi positiivisen psykologian teorioineen on vienyt minua mukanaan kuin virta. Työn ja kotiäitiyden rinnalla opiskelin jatkuvasti. Koin suurta tyytyväisyyttä erilaisista projekteista, mutta en oikein koskaan osannut olla tyytyväinen omiin suorituksiini. Ymmärsin, että sisälläni on orjapiiskuri, joka komentaa minua yhä uusiin puuhiin edellisen päätyttyä. Olin kuitenkin neuvoton, miten päästä tuosta ikävästä sisäisestä äänestä eroon. Yritimme elää sovussa keskenämme. 

Todellinen elämänmuutos  ja mindfulness -polkuni alkoi siitä hetkestä, kun en päässyt  vapinaltani sängystä ylös. Oman itsen ohi kun oli ollut niin  helppo kulkea. Ja sitten yllättyä, kun en enää jaksanutkaan.  Raju uupumus vei työkyvyn. Jäin sairauslomalle, mutta miten viettää sairauslomaa parantuakseen tällaisesta sairaudesta, josta ei oikein tiennyt yhtään mitään? Mielen päällä oli vain hurja tuska, kuinka olen pettänyt kaikkien odotukset ja sitä kautta myös luottamuksen. Hyväksyminen oli vaikeaa. Yöuni ei tullut. Niinpä eräänä yönä kaivoin kännykkäni esiin ja tein elämäni ensimmäisen mindfulness -harjoituksen. Nukahdin.

Sairauslomalla tutkiskelin itseäni. Ymmärsin, että vauhtia on ollut liikaa. Oli vaikea hyväksyä sairaus, mutta samalla ymmärsin, että entisellä tavalla ei voi jatkaa. Tuli tarve hidastaa, tuli aito tarve opiskella tietoista hyväksyvää läsnäoloa eli mindfulnessia. Vahvana suorittajana ei olisi tullut ensimmäisenä mieleen tutustua hyväksyvään tietoiseen läsnäoloon eli mindfulnessiin. Mieli oli oppinut keskittymään puurtamiseen, tarttumaan tekemättömiin tai muuten vain tuleviin töihin.  Aiemmin olisin ajatellut mindfulnessin olevan pelkkää ”hörhöhommaa” ja ajanhukkaa. Yöharjoitukseni kirkasti, että jotain on oikeasti tehtävä ja tehtävissä! Ilmottauduin Suomen mindfulness instituutin kurssille.

Mindfulnesskaan ei ole ihmelääke, jos harjoituksia ei malta tehdä. Vähitellen harjoituksesta tuli luontevampaa ja aloin itsemyötätunnon valossa nähdä oman vaativuuteni kirkkaammin. Tajusin, että tähän kohtaan tarvitsen myös terapiaa ja aloitin skeematerapian.  Terapiassa ymmärsin, kuinka paljon mindfulness on jo auttanut minua tunnistamaan itseäni ja näkemään ongelmakohtani. Terapeutti auttoi minua eteenpäin, ylitse kipujeni ja tunnelukkojeni. Opin tunnistamaan rajani, sanomaan ei Sisäiselle Suorittajalleni. Elämä asettui oman kokoiseen uomaansa, johon on helppo ankkuroitua,  josta katsella ympäröiviä ja lähelle tulevia myrskyjä, mutta lempeästi kiinni pitäen oman mielen tyyneydestä.