Niinhän siinä kävi. Toissayönä. Että heräsin helteeseen ja minä lämpimän rakastaja tunnen vatsanpohjassani kauhua. Siis vahvempaa tunnetta kuin pelkoa.
– Eihän Suomessa voi olla näin pitkiä hellejaksoja!
Tunnen olevani ilmastonmuutoksen laajentuneessa ytimessä – niin kuin varmaan kaikki olemmekin ja yöunet ovat menneet. Kuvittelen, millaisessa maailmassa olen, jos elän satavuotiaaksi – entä lasteni ja lastenlasteni tuleva maailma? Päällimmäisin huoleni tuntuu olevan se, että en ole riittävästi antanut lapsilleni keinoja toimia vaikeiden tunteiden kanssa viisaasti. Mieli etsii aina syytä, syyllistä ja murhetta, ahdistuksen aihetta mahdollisimman läheltä. Siis omasta itsestäni. Silloin se on kaikkein vaikuttavin murhe. Toisaalta se antaa myös mahdollisuuden vaikuttaa murheeseen. Minun on helpompi muuttaa kasvatustani kuin ilmastonmuutoksen isoa kuvaa.
Samaan aikaan minua huvittaa.
Ihan todellinen katastrofointiajatusten kultahetki!
Tiedän, että ongelma on todellinen ja asia on totta.
Mutta, miten ongelma pienenee tai ratkeaa sillä, että panikoin yöllä?
Ei mitenkään.
Sen se kyllä takaa, että tuleva päivä on väsymyksen vuoksi huonompi päivä kuin päivä hyvin nukutun yön jälkeen. Mitä siis voitan murehtimisellani? En yhtään mitään.
Ihmisen mieli on taipuvainen murehtimiseen. Aivoissamme on ns. negatiivinen vinouma. Sanotaan, että negatiiviset arviot ja kokemukset tarttuvat aivoihin kuin ”täi tervaan”, mutta positiiviset asiat lipuvat kuin ”vesi hanhen selästä”. Tästä syystä siis olemme taipuvaisia murehtimaan. Tämä tieto on auttanut minua. Kun tiedostan, että murehdin, ymmärrän, että näin mieleni luontaisesti toimii. Pienemmissä asioissa onkin sitten helppo todeta, että ”jaha, mieli, sulla on nyt tällainen projekti menossa!” ”Kiitos tiedosta, mutta en nyt lähde tähän mukaan.”
Voin myös pysähtyä kysymään itseltäni, onko tämä totta juuri nyt. Elämässä on monia uhkaavia tekijöitä, mutta pysähdyttyäni ymmärrän, että juuri nyt, kaikki on enemmän hyvin kuin huonosti. Usein mieli muuttuukin tuolla hetkellä ja tästä oivalluksesta voikin muodostua hyvä hetki eletyn elämän historiaan! Ellei, niin silloin on tarve syvemmälle pysähtymiselle. Kuunnella, mitä mieli oikeasti yrittää sanoa. Mitä minä tarvitsen juuri nyt? Mitkä sanat haluaisin kuulla juuri nyt? Noiden kysymysten takaa löytyy usein se turva ja lohtu, jota juuri sillä hetkellä kaipaa.
Tunteisiin saa etäisyyttä, kun alkaa tutkia niiden kehollisia vasteita. Voin alkaa tutkia murehtimista: mistä tiedän, että mieleni murehtii? Voin tutkia tuota reaktiota kehossani tutkijan tavoin; vatsan taka- ja alaosassa on kylmältä tuntuva painava aavemainen kylmä alue. Tuntuu hyisen vaaleanharmaalta. Hengitys on pinnallista, lähes vaivalloista. Keuhkoja puristaa. ”Mielenkiintoista! Tällaistako minussa herää, kun murehdin”. Mitä tapahtuu, jos hengitän rauhallisemmin? Entä jos suuntaan huomioni kehon kohtaan, jossa murehtimista ei tunnu? Ja viedä huomio taas kehon ”murhealueille” ja tutkia, muuttuiko tuntemus. Voin siis surffailla tunteitteni laineilla, kunnes mieli tyyntyy, elämä järjestyy….
Murheilla on tärkeä tehtävä. Ne tuovat viestejä meille asioista, jotka ovat epätasapainossa. Kiitän mieltäni, että se muistutti minua ilmastonmuutoksesta ja herätti ajattelemaan, mitä voisin tehdä asian eteen. Ehdotankin aamulla puolisolleni, että pohtisimme asiaa yhdessä ja tekisimme meidän perheelle ikioman ilmastonsuojelusuunnitelman. Katastrofointiajatuksesta voi seurata ihan järkevääkin toimintaa, mutta usein me vain näännytämme itsemme uuvuksiin turhalla murehtimisella. ”Olen jo vanha mies ja olen tullut tutuksi monenlaisten murheiden kanssa – joista suurin osa ei koskaan toteutunut.” (Mark Twain)
Entä silloin yöllä?
Voin myös pysähtyä kysymään itseltäni, mitä on huonosti juuri nyt ja mitä voin tehdä sille heti. Ymmärrän, että tähän hetkeen parasta olisi nukahtaa. Ajattelen rakkaitani, joiden tulevaisuudesta koin äsken suurta huolta. Ensimmäisenä tulee mieleen lapsenlapseni ilon täyttämät kasvot edelliseltä illalta mieleni täyttää rakkaus ja kiitollisuus. Hän osaa elää hetken kerrallaan – voisinko minäkin elää niin?
Toisinaan elämässämme on myös raskaita murheita. Tapahtuneita tosiasioita, joita ei voi muuttaa. Niissä hetkissä vaaditaan aikaa, läheisiä ihmissuhteita ja luottamusta, jotta voi todeta ”Nyt on näin”. Usein asioita voi jättää myös ”isompiin käsiin” yrittäen elää omaa elämääni viisaasti. Vanha tyyneysrukous opettaa viisaasti:
”Anna minulle tyyneyttä hyväksyä asiat,
joita en voi muuttaa.
Rohkeutta muuttaa niitä, jotka voin,
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.”
Tämän jälkeen onkin aika paljon helpompi nukkua yönsä hyvin.