Mitä sinulle kuuluu juuri nyt? Miten sinun uusi vuosi on lähtenyt käyntiin? Onko vuoden alku ollut kiireinen ja levoton? Vai onko sinulla ollut aikaa pysähtyä?
Mikä tahansa tilanteesi on, koskaan ei ole liian myöhäistä pysähtyä hetkeksi omien toiveiden ja haaveiden äärelle. Mitä toivon tältä vuodelta 2023?
Ajoin sakeassa lumipyryssä autoa ja totesin, että näkyvyys oli mitä surkein! Miten voi valkeuden keskellä nähdä niin huonosti!? Huonommin kuin pimeällä! Huh, oli erittäin vaikeaa arvioida etäisyyksiä ja suhteita autojen välissä, kaistojen leveyksistä puhumattakaan! Piti ottaa muutama kiintopiste joiden avulla ajaa.
Oletko havainnut tällaista omassa ajattelussasi? Ajattelun kapeutumista, näköalojen menettämistä? Elämistä niin, että on vain tietyt kiintopisteet, jotka vievät eteenpäin?
Ennen kaikkea olen oppinut kohtaamaan ihminen ihmisenä, samalta tasolta, kunnioittaen, kiinnostuen, kysyen, kuunnellen ja kannustaen. Olen oppinut, miten suuri lahja läsnäoleva kuuntelu on ihmissuhteissa. Olen oppinut, että kysyminen avaa oven uuteen maailmaan, jossa vain äärettömyys on rajana uteliaisuudelle. Olen huomannut, miten ihmiset kertovat hämmästyttäviä asioita, kun kysyn vielä sen yhden kysymyksen tai ihan vain: kerro lisää!
Niinhän siinä kävi. Toissayönä. Että heräsin helteeseen ja minä lämpimän rakastaja tunnen vatsanpohjassani kauhua. Siis vahvempaa tunnetta kuin pelkoa.
Eihän Suomessa voi olla näin pitkiä hellejaksoja! Tunnen olevani ilmastonmuutoksen laajentuneessa ytimessä – niin kuin varmaan kaikki olemmekin ja yöunet ovat menneet. Kuvittelen, millaisessa maailmassa olen, jos elän satavuotiaaksi – ja millainen onkaan lasteni ja lastenlasteni tuleva maailma.
”Sehän on sellainen!”, huokaa meistä moni jonkin tapaamisen jälkeen, kun omat odotuksemme eivät toteutuneetkaan. Oletko koskaan pohtinut, mitä tämän lauseen takana on? Minä pohdin, kummasta tämä kertoo enemmän: minusta vai hänestä.
Ei ole turhaan sanottu, että ”puhuminen auttaa”, sillä kun puhut ääneen, aivojen ”järkiosasto” eli etuaivokuoressa oleva otsalohko aktioituu. NÄin tarkastellen tunnekeskus muuttuu passiiviseksi ja tunnetta voi tarkastella viisaudesta käsin. Oikein hyvässä lykyssä myös joku ulkopuolinen kuulee puheeni, käärii minut myötätuntoonsa ja ehkä auttaa minut näkemään uusia näkökulmia ikävästäkin tilanteesta. Sitä on ihmisyys parhaimmillaan; toinen toistensa surun jakamista – jotta yhdessä jaksaisimme paremmin.
Enhän minä tietoisesta hyväksyvästä läsnäolosta (mindfulness) juuri mitään tiennyt, kun osallistuin ensimmäiselle verkkokurssilleni! Ehkä onnekseni. Eipä ollut mitään ennakkoluuloja estämässä osallistumistani. Nyt myöhemmin olen havainnut, että osalla ihmisistä mindfulnessiin tuntuu liittyvän jonkinasteista stigmautumisen eli leimautumisen pelkoa.
Mutta eikö ole niin, että kokkauskursseille osallistuvat ihmiset, jotka nauttivat hyvästä ruuasta ja haluavat vahvistaa taitojaan?
Vauvan itku on siitä ihmeellinen, että se saa vanhemmassa aikaan välittömän stressireaktion. Mielessä syntyy kysymystulva: Mikä on hätänä? Nälkä? Kakka? Maha kipeä? Mitä minun täytyy nyt tehdä? Miten saan itkun loppumaan, miksi se ei lopu? Vauvan itkuisuus saattaa aiheuttaa epätoivoa: kuinka selviän? Tai hyvin voimakkaita tunnereaktioita.
Eikä ihme, sillä tutkimusten mukaan ihmisen aivot reagoi pikkuvauvan itkuun eri tavalla kuin mihinkään muuhun ääneen. Itku aiheuttaa aivoissamme nopeamman ja voimakkaamman reaktion kuin muut äänet.
Onnellisuustutkija Sonja Lyubomirsky on tullut siihen johtopäätökseen, että onnellisuudesta 50% johtuu perimästä, 40% aktiivista ajattelumalleista ja kymmenen prosenttia selittyy tilannetekijöillä. Hmmm, ajattelin ja ihmettelin, mitä nuo luvut pitävät sisällään.
Vahvat, ikävät tunteet saartavat meidät joskus kuin valtameren aalto, mukavallakin rannalla. En pärjää, vesi hyökyy ylitseni, tuntuu vievän mukanaan ja joskus jo iäisyydeltä tuntuvan ajan jälkeen huomaan olevani pinnassa, huh.
Säikähdys ja helpotus. Kokemus ei ollut mukava. Miten toimia viisaasti aallon kanssa? Aina ei ole mahdollisuutta paeta sitä.
Juha T. Hakala tarttuu uusimmassa kirjassaan Vähemmällä enemmän – Miksi pienet askelet ovat hyvästä ja liiallinen kunnianhimo pahasta (Alma-media 2020) erittäin ajankohtaiseen ja ikiaikaiseen aiheeseen eli kunnianhimoon. Tartun kirjaan hieman ennakkoluuloisesti, epäillen sen olevan jotakin downshiftaus selfhelpiä, mutta epäilykseni nujertuu heti. Hakala tarttuu aiheeseen hyvin määrätietoisesti, nojautuen sekä tutkimustuloksiin että yksittäisten ihmisten raflaaviin elämänkohtaloihin.
Olen aina ollut ns. kiltti tyttö – paitsi äitini kanssa. Koulussa ja töissä olen taatusti tehnyt aina parhaani ja hieman ylikin. Sitoutunut 150-prosenttisesti, oli sitten voimia tai ei. Ja liian usein ei ole ollut.
Uupuneen on helppo syyttää olosuhteita omasta kohtalostaan. Uupumus on kuitenkin aina peiliin katsomisen ja paljastumisen hetki.
Mindfulness harjoituksiin tutustuessa meni ensimmäiset kuukaudet vastustamiseen. Kapinoin ja vastustin harjoituksissa sitä, että väkisin täytyy pysähtyä ja kohdistaa tietoisuus nykyhetkeen, kuten mm. ääniin, kehon tuntemuksiin tai hengitykseen.
Mindfulness määritellään tietoiseksi läsnäoloksi. Usein siihen liitetään myös sanat hyväksyvä, tietoinen läsnäolo.
Vaikeita sanoja. Mitä on tietoisuus? Entä hyväksyvyys tässä yhteydessä?
