”Sehän on sellainen!”, huokaa meistä moni jonkin tapaamisen jälkeen, kun omat odotuksemme eivät toteutuneetkaan. Oletko koskaan pohtinut, mitä tämän lauseen takana on? Minä pohdin, kummasta tämä kertoo enemmän: minusta vai hänestä.
Ihminen helpottaa ja nopeuttaa ajattelutoimintojaan luokittelemalla asioita. Näin on myös ihmissuhteissa. Yksi luokitteluperusta on, millaisena koemme jonkun ihmisen, naapurin, esimiehen, anopin, puolison. Arvosteleva mieli on erityisen aktiivinen ihmissuhteiden luokittelussa. Luokittelu asentaa kasvoillemme tietynlaisen havainnoinnin silmälasit. Niinpä heitämme jotkut ihmiset luokkaan ”sellainen”, kun ehkä omat toiveemme hänen suhteensa eivät toteutuneetkaan, ja samalla tavalla saatamme hakea tukea ajatuksesta/puolustautua, että kun minä olen ”tällainen”. Toisaalta saatamme arvostaa ja ihailla jotakin ihmistä niin, että emme enää kelpaa itselle ”tällaisena”, vaan alamme rakentaa identiteettiämme sellaiseksi kuin luulen tietävän hänen haluavan minun olevan. Näin ollen näemme itsemme tai toisen ihmisen täysin omien oletustemme ja ajatusten ohjaamana. Huomaamattamme lukitsemme mahdollisuuden muutokselle. Ajatuksemme ohjaa sitä mitä näemme, kuulemme ja koemme.
Tällaista havainnointia kuvastaa tiedostamattomuus ja ajattelua mielen joustamattomuus. Takerrumme vanhaan mielikuvaan tai kokemukseen, koska uuden mielikuvan rakentaminen on työlästä. Pelkästään niiden tiedostaminen vaatii työtä. Mutta, kun omat oletukseni ja käyttäytymiseni pysyvät samana, myös vuorovaikutus tuppaa pysymään samana: anoppi on kamala, esimies narsisti, puoliso itsekäs. Emme ehkä tule ajatelleeksi, että myös vastapuolella on tietty kuva minusta ja hän toimii sen mukaan. Molempien ”tietäminen” eli ajattelumme, uskomuksemme ja oletuksemme estävät meitä näkemästä asioita niin kuin ne todellisuudessa ovat. Pahimmillaan kohtaamisessa on paikalla kahden ihmisen heijastumat itsestään; roolit, odotukset, toiveet, ennakkoluulot, vanhat ikävät muistot, toisten kertomat tarinat!
Oletko joskus tavannut hyvän tuttavasi täysin yllättävässä ympäristössä, esim. ulkomailla samassa lomakohteessa? Tai huomaat itsesi vaateliikkeen peilissä ilman, että olet rekisteröinyt peilin olemassaoloa. On hätkähdyttävää, millaisen hämmennyksen tuollainen kokemus saa aikaan aivoissa. Menee hetki, ennen kuin aivot yhdistävät olemassaolevan mielikuvan ja todellisuudessa havaitun henkilön yhteen. Noissa tilanteissa paljastuu selkeästi ero omien mielikuvien ja todellisuuden välillä. Kokemus on ravisteleva ja ravitseva.
Se herättääkin kysymään, että voisinko seuraavan kerran kokeilla kohdata tutun ihmisen aloittelijan mielellä? Erityisesti sen ”hankalan” ihmisen? Aivan kuin tapaisin hänet ensi kertaa. Kuunnellen häntä uteliaasti, hyväksyvästi, ilman että simultaanitulkkaan puhetta aikaisempien ikävien kokemusten valossa. Huomaten oman sisäisen puheeni ja erottaen sen toisen ihmisen puheesta. Nähden ja tutkien hänen eleensä, ilmeensä ja samalla tietoisesti tutkien omia eleitä ja ilmeitä. Kannustaen häntä jatkamaan, rohkaisten häntä luottamaan minuun – aivan kuin rohkaisisin arkaa lasta tai koiranpentua luottamaan itseeni. Antaen toiselle aidon mahdollisuuden olla oma itsensä, hyväksyen hänet, tiedostaen oman torjuntani, ennakkoluuloni, asiantuntijan, joka kertoo, että mahdollisuuksia ei ole: ”Aloittelijan mieli on mahdollisuuksia täynnä, asiantuntijan ei” (S.Suzuki). Kun lakkaan tietämättä, millainen joku toinen ihminen on, olen ottanut suuren askeleen näkemään asian enemmän sellaisina kuin ne todellisuudessa ovat. Tai ainakin olen antanut muutokselle mahdollisuuden. Mitenhän paljon värejä tulisi lisää myös vakiintuneeseen ja jo harmaan tuttuun ihmissuhteeseen?!
Aloittelijan mielen vallatessa molemmat voivat löytää tien toistensa kukkaniittyjen pariin.